Runoratsut
EtusivuEsittelyTammatOritKasvatus

Inkerelli

KRJ-I

© VRL-10352
Virallinen nimiInkerelli "Inka" Säkäkorkeus, väri147cm, punarautias
RekisterinumeroVH16-018-1407 Koulutustaso, lajiHeA, noviisi, koulu- ja valjakkop.
Syntymäaika, ikä15.03.2015 | 12-vuotias OmistajaMelina VRL-11408, Runoratsut
Rotu, sukupuoliSuomenpienhevonen, tamma Tuoja & ent. omistajaSiguri, Heljävirta

Palkittu arvonimellä KRJ-I lokakuussa 2017
(pisteet: 7 + 43 + 18 + 20 + 15 = 103p.)


Heljävirran kertomaa: "Inka syntyi erittäin toivottuna varsana nimekkäässä siittolassa Lahdessa. Tamman molemmat vanhemmat olivat hyvärakenteisia pienhevosia, joten Inkankin toivottiin perivän hyvä, ratsulle sopiva rakenne. Tamma näyttikin jo nuorena kykynsä liihottelemalla lennokkaasti ja ylittämällä tarhojen aitaukset aina uudelleen ja uudelleen. Viisivuotiaana Inka starttasi ensimmäiset kouluratsastuskisansa ja päätyi kolmanneksi. Omistaja oli todella ylpeä tammastaan, joten he jatkoivat menestyksekästä linjaa parin vuoden ajan, kunnes seitsemän vuoden iässä tamma astutettiin.

Inka jäi hyvin ansaitulle äitiyslomalle, jonka aikana tamman omistaja siirtyi ratsastamaan hieman suuremmilla puoliverisillä. Tamma synnytti yhdeksän kuukauden jälkeen astutuksesta kuolleen orivarsan, ja tämän omistaja oli murheen murtama - niin hieno tamma ja kuollut varsa. Omistaja oli aikatauluttanut seuraavan vuoden Inkan varsan hoitamisen mukaan, joten hän jatkoi suunnitelmien mukaan isompien hevosten kisaamista. Tamma jäi pitkäksi aikaa vaille liikutusta, vaikka kyseessä oli lupaava nuori tamma. Kun omistaja lopulta tajusi, että Inkan kapasiteetti menisi hukkaan laitumella seistessä, päätti hän myydä hevosen eteenpäin. Huomasin Inkan myynti-ilmoituksen samana päivänä sen laitosta, ja tamman surullinen tarina sai minut lopulta ostamaan tamman meille Heljävirtaan, jossa se nyt etsii uutta kotia."

Heljävirrasta Inka päätyi omistukseeni Runoratsuihin, jossa aloimme kisaamaan sen kanssa tavoitteellisesti koulua ja valjakkoa, vaikka tamman kapasiteetti olisi takuulla riittänyt muihinkin lajeihin. Inka on osoittanut nopeasti olevansa yhtä soma niin sisältä kuin ulkoa, ja sekä minä että tyttäreni olemme aivan myytyjä tästä taskukokoisesta hevosesta.


Inka on suorastaan hellyyttävä suomenhevostamma. Se on kuin taskukokoinen Muumimamma, joka saa aina käännettyä asiat parhain päin. Tamma tulee toimeen niin hevoskavereiden, eläinlääkärin kuin postilaatikoiden kanssa, ja tämän varmempaa hevosta joutuu haeskelemaan kivien ja kantojen alta. Inkan pystyy myös hoitamaan ja varustamaan vaikka keskellä tallin pihaa, sillä tamma höristelee tattina paikallaan, vaikka naapurin lehmät nelistäisivät ohi. Kiltti tamma on noussut näin ollen niin tallityöntekijöiden kuin sukulaistyttöjenkin suosioon, ja kurjina päivinä käyn itsekin mielelläni upottamassa kasvoni tamman pehmoiseen harjaan. Inkaa saa käännellä ja väännellä mielensä mukaan, ja ainoa paikka jossa se osoittaa hiljaisesti mieltään, on pesukarsina. Veden tuntuessa viileältä tamma luo suuntaasi surullisia katseita kulmiensa alta.

Inka on varmajalkainen ja miellyttämishaluinen myös ratsuna. Vaikka ratsastajalla olisi selkään noustessaan maailmanlopun mielentila, alkavat kasvot muistuttaa jo kymmenminuuttisen jälkeen Naantalin aurinkoa. Tamman selässä on aina hauskaa, sillä Inkan käynti on leppoisan keinahtelevaa ja ravi hurjanlaista töppöjalkojen kipitystä. Lauhkea tamma olisi varmasti mitä parhain opetushevonen ratsastuskouluun, mutta kouluratsuna ja valjakkoratojen taiturinakin se antaa itsestään kyllä kaiken irti. Vaikka "taskumamman" vauhti pääsee harvoin huimaamaan päätä, se on pienen kokonsa ansiosta radalla ketterä, ja käännähtää pienessäkin tilassa vaivatta. Tammalla riittäisi varmasti vauhtia myös este- ja kenttäradoille, mutta omistajan ollessa vannoutunut kouluratsastaja, jätämme ne radat muiden koluttavaksi.

Inka on varma ja harkitseva myös maastossa. Sen voi huoletta asettaa niin vetohevoseksi kuin peränpitäjäksi, sillä Inka lähtee hyvin harvoin mukaan hevoskavereidensa kotkotuksiin. Muiden sännätessä pakoon metsäpolun varteen ilmestyneitä vihreitä miehiä, jää Inka harkitsemaan, josko niiden kanssa voisi ystävystyä. Niinpä uskallan ottaa myös 8-vuotiaan tyttäreni mukaan maastoon Inkan kanssa turvallisin mielin.

Sukuselvitys

i. Hippari
rt, 148cm
ii. Hippunen rt, 148cm
ie. Valinkka rn, 146cm
e. Inkan Aarre
vkk, 147cm
ei. Viljamäen Aatos vkk, 143cm
ee. Inkeri rn, 148cm

Inkan isä Hiippari oli rautias, hulmuharjainen pienhevosori. Hevonen oltiin nimetty onnistuneesti, sillä sen nimi kuvasi täydellisesti pienen orin luonnetta; Hiippari oli kova poika karkailemaan. Orilla oli kuitenkin erinomaisen hyvä rakenne, eikä sen omistaja raaskinut ruunata sitä. Hiippari astuikin pitkän elämänsä aikana kymmeniä tammoja, jättäen jälkeensä useita, upeita jälkeläisiä. Muutoin se elelikin koko ikänsä saman ihmisen omistuksessa Keski-Suomessa, toimittaen lähinnä pihankoristeen virkaan. Hiipparilla ei startattu ainoissakaan kisoissa, näyttelyitä lukuun ottamatta. Hiippari lopetettiin vanhuuden vaivojen vuoksi sen elettyä pitkän, hyvän elämän. Ori oli kantakirjattu ensimmäisellä palkinnolla pienhevossuunnalle.

Hippunen oli hyvin saman näköinen rautias pienhevonen, kuin ensimmäinen jälkeläisensäkin, Hiippari. Myös tämä ori oli varsin vallaton luonteeltaan, eikä sen kanssa aina vältytty vauhdilta ja vaarallisilta tilanteilta. Niinpä orin omistaja katsoi parhaaksi ruunata Hippusen sen astuttua kymmenisen tammaa, sillä orin karkureissut olivat aiheuttaa todellisen vaaratilanteen, Hippusen karattua isolle, tallin ohitse kulkevalle maantielle. Ruunaamisen jälkeen Hippunen rauhoittui huomattavasti, ja vanhoilla päivillään siitä tulikin vakaa ja vankka maastoratsu. Myöskään Hippusella ei startattu ratsastuskilpailuissa, vaan se eleli (ruunaamisen jälkeen..) hyvinkin rauhallista elämää eräässä Jyväskyläläisessä tallissa. Hippunen eli kunnioitettavaan 23 vuoden ikään.

Valinkka oli siro, ruunikko pienhevostamma, joka hurmasi kiltillä luonteellaan ja sievällä ulkonäöllään. Tamma oli koulutettu ajolle, mutta sen kanssa startattiin vain ravien koelähtö, jonka jälkeen Valinkka siirtyi kokonaan jalostuskäyttöön. Valinkka varsoi kaikkiaan kahdeksan tervettä varsaa elämänsä aikana, joista kaikista tuli pienhevoskokoisia. Hyväluonteinen tamma tuntui kuitenkin periyttävän enimmäkseen siroa rakennettaan ja pitkiä silkkijouhiaan, kuin hyvää luonnettaan – kaikista sen jälkeläisistä kasvoi nimittäin tiettävästi melkoisia hulivilejä. Valinkka oli silti luonteva ja luotettava emä, joka hoiti jokaisen varsansa kunnialla. Tamma sairastui 15-vuotiaana ähkyyn, jonka seurauksena se jouduttiin lopettamaan.

Inkerellin emä Inkan Aarre oli tanakka, mutta hyvärakenteinen voikko pienhevostamma. Tammaa kutsuttiin sen kullanhohtavan värityksen vuoksi Aarteeksi, mutta muuten tamma ei ollutkaan kovin kultainen. Tammalla riitti rutkasti sisua, eikä se ollut mikään joka tytön unelmahevonen. Aarre syntyi nimekkään kasvattajan talliin Lahdessa, josta se myytiin melko nuorella iällä lähellä sijaitsevalle ratsastuskoululle. Kun tamman luonne nousi esiin ja se todettiin sopimattomaksi tuntikäyttöön, eräs tallin pitkäaikaisista aikuistuntiratsastajista päätti ostaa Aarteen itselleen. Tamma jäi asumaan samalle tallille, mutta pihattoasumiseen ja yhden ihmisen käsittelyyn siirtyminen tekivät sille ihmeitä. Lopulta Aarteen kanssa kerättiin jopa menestystä helpon tason koulu- ja valjakkoluokissa. Aarre varsoi elämänsä aikana synnyintallilleen liisattuna kaksi varsaa, joiden jälkeen se siirtyikin leppoisille eläkepäiville. Aarre eli 20-vuotiaaksi.

Viljamäen Aatos oli kullanhohtoinen, todella pienikokoinen hevonen. Aatos nousi elinaikanaan melkoisiin suorituksiin, menestyen sekä koulu- ja esteratsastuksessa että valjakkoajossa. Aatos oli todella kysytty nimi suomenhevosjalostuksessa, ja korkeista astutusmaksuista huolimatta se astui elämänsä aikana useita kymmeniä tammoja, tienaten omistajalleen sievoisen summan rahaa. Hevonen oltiin myös kantakirjattu toiselle palkinnolle pienhevossuunnalle. Aatos oli luonteeltaan hyvin tyypillinen ori, joka hurmasi monet elinvoimallaan ja innokkuudellaan. Vanhoilla päivillään Aatos muutti nimekkään suomenhevoskasvattajan tallille Lahteen ylläpitoon, sen alkuperäisen omistajan sairastuttua äkillisesti syöpään. Uudessa kodissaan Aatos astui vielä muutamia tammoja, joista yksi varsoi myös Inkerellin emän, eli Inkan Aarteen. Aatos lopetettiin 18-vuotiaana sen sairastuttua kaviokuumeeseen.

Inkeri oli pyylevä, ruunikko pienhevostamma ja omistajansa silmäterä. Tamma oli vahva periyttäjä, ja jo useampi tamma ennen sitä oli toiminut omistajansa luottohevosena ja tammalinjan jatkajana. Niinpä myös Inkeri toimi koko ikänsä enimmäkseen siitostammana, synnyttäen useita varsoja. Inkeri varsoi viimeisimpänä varsanaan Inkan Aarteen, jota varten se oltiin astutettu vastikään tallille ylläpitoon muuttaneen Viljamäen Aatoksen kanssa. Inkeri toimi jokaiselle varsalleen erinomaisena emänä, ja omistajan suru oli suuri, kun Inkeri teloi pian viimeisimmän varsansa vierotuksen jälkeen jalkansa laitumella. Jalka vaurioitui niin pahasti, että Inkeri jouduttiin lopettamaan välittömästi.

Jälkeläiset

Inkalla on 4 jälkeläistä; 1 ori, 3 tammaa.
Syntymäaika Skp. Nimi Saavutukset Isä Omistaja
12.08.2017 o. Runon Ikaros SV-II Helmin Hurmuri Runoratsut
06.06.2017 t. Runon Illusia SV-I, sijoituksia Vienolan Priimus Runoratsut
05.12.2016 t. Runon Piparkakkutyttö sijoituksia Hymypoika Q Teilikorpi
04.11.2016 t. Runon Inkeriina sijoituksia Kelmi-Jelmeri Villahaka


Kilpailukalenteri

Näytä sijoitukset (KRJ: 43, VVJ: 43)

1 VSR-sijoitusta
30.09.2017 VSR-Cup, koulu, Susiraja, Helppo B, 2/69

Päiväkirja

Historiaa, kirjoittanut Siguri :: Inka syntyi erittäin toivottuna varsana nimekkäässä siittolassa Lahdessa. Tamman molemmat vanhemmat olivat hyvärakenteisia pienhevosia, joten Inkankin toivottiin perivän hyvä, ratsulle sopiva rakenne. Tamma näyttikin jo nuorena kykynsä liihottelemalla lennokkaasti ja ylittämällä tarhojen aitaukset aina uudelleen ja uudelleen. Viisivuotiaana Inka starttasi ensimmäiset kouluratsastuskisansa ja päätyi kolmanneksi. Omistaja oli todella ylpeä tammastaan, joten he jatkoivat menestyksekästä linjaa parin vuoden ajan, kunnes seitsemän vuoden iässä tamma astutettiin.

Inka jäi hyvin ansaitulle äitiyslomalle, jonka aikana tamman omistaja siirtyi ratsastamaan hieman suuremmilla puoliverisillä. Tamma synnytti yhdeksän kuukauden jälkeen astutuksesta kuolleen orivarsan, ja tämän omistaja oli murheen murtama - niin hieno tamma ja kuollut varsa. Omistaja oli aikatauluttanut seuraavan vuoden Inkan varsan hoitamisen mukaan, joten hän jatkoi suunnitelmien mukaan isompien hevosten kisaamista. Tamma jäi pitkäksi aikaa vaille liikutusta, vaikka kyseessä oli lupaava nuori tamma. Kun omistaja lopulta tajusi, että Inkan kapasiteetti menisi hukkaan laitumella seistessä, päätti hän myydä hevosen eteenpäin. Huomasin Inkan myynti-ilmoituksen samana päivänä sen laitosta, ja tamman surullinen tarina sai minut lopulta ostamaan tamman meille Heljävirtaan, jossa se nyt etsii uutta kotia.


18. joulukuuta 2016 :: Kaunovaaran hankilaukat (kutsu)

Olin ottanut tavaksi järjestää osan joululahjoista niin, että tavaran sijasta antaisin läheisilleni yhteistä aikaa. Niinpä 8-vuotias Emilia-tyttäreni pääsi nauttimaan paketeistaan jo viikko ennen aattoa, kun suuntasimme yhdessä Kaunovaarassa järjestettäviin hankilaukkoihin. Tapahtumassa järjestettiin kolme luokkaa, johon hevoset jaettiin säkäkorkeuden perusteella.

Ensimmäisenä vuorossa oli hevosluokka, johon olin ilmoittanut itseni mukaan Helmi-tammalla. Luokka oli kovatasoinen, ja jäimme vain hiuskarvan päähän sijoituksista. Kahdenkymmenen ratsukon luokassa sijoituksemme oli harmittavasti viides. Viides sija näytti tänään vainoavan meitä, sillä myös isojen ponien luokassa minä ja Inka kaappasimme kolmentoista ratsukon luokassa viidennen sijan.

Viimeisenä vuorossa oli pienten ponien luokka. Emilia oli varustanut tallimme maskottiponin, Pinksun, alleen, ja kiireestä kantapäähän vaaleanpunaiseen pukeutunut ratsukko tepasteli ennen lähtölaukausta malttamattomana lähtöviivalla. Kun lähtölaukaus kajahti ilmoille, kuuden ponin rintama säntäsi hännät tötteröllä pellon halki. Kisa oli erittäin tasaväkinen, mutta Emilia ja Pinksu ottivat sellaisen loppukirin, että voitto oli selvä! Pinksu paineli pitkän matkaa vielä maaliviivan yli kuin sijoituksen varmistaakseen, ennen kuin Emilia sai sen jälleen hallintaansa.

Palkintojenjaossa sain katsella ylpeänä äitinä, kuinka Emilia ja Pinksu vastaanottivat pienten ponien luokan ensimmäisen palkinnon. Katselin, kuinka Emilia otti vastaan ruusukkeen, herkkupussin ja pienen lahjapussukan, ja tytön naama loisti tilanteessa leveämmin kuin Naantalin aurinko. Kirpeä pakkaspäivä oli hyvä lopettaa näihin tunnelmiin, ja lähtiessämme haimme vielä pihan kulmalla nököttävästä kioskista glögit ja grillimakkarat, joiden voimalla jaksoimme ajaa pitkän matkan takaisin kotitallille.


24. joulukuuta 2016 :: Ekholmin perheen vuosittainen aattomaasto

Myös tänä jouluna maassa kimmelsi valkea lumipeite, vaikkei se mainittavan paksu ollutkaan. Sen verran lunta kuitenkin oli, että illalla olisi takuulla tiedossa vielä pulkanlaskua. Lähdimme kuitenkin ensin aamutuimaan jo tutuksi tulleeseen tapaan koko perheen voimin aattomaastoon, kultaakin kalliimpien tallityöntekijöiden jäädessä ruokkimaan ja kuivittamaan sillä välin hevoset. Tänä vuonna valitsin alleni useiden suosikkihevosten joukosta (kuun ja tähtien asentoakin uhaten) nimikko-Ferrarikseni tituleeraamani Nemerian, mieheni Laurin varustaessaan alleen tasaisen varman suomenhevosruuna Aarnin.

Kahdeksanvuotias Emilia-tyttäremme halusi päästä matkaan shetlanninponitamma Pinksun kanssa ja varustikin tamman, tuttuun tapaan, hyvin omatoimisesti, paketoiden samalla ponin kiireestä kantapäähän punaisiin joulutamineisiin ja kulkusiin. Myös nuorin tyttäremme Katri oli ensimmäistä kertaa jouluna niin iso ja omatoiminen, että uskalsin ottaa hänet mukaan omalla ratsulla. Autoin Katria varustamaan mukaan pienhevostamma Inkan, lisäten varusteiden päälle kuitenkin varmuuden vuoksi hieman löysemmän riimun ja juoksutusliinan, jotta voisin kontrolloida ratsukon menoa tarpeen vaatiessa.

Viimein pääsimme matkaan tallin pihasta kellon lähestyessä kymmentä. Aamun hämärä oli väistynyt tieltään. Aurinko heitteli säteitään sinne tänne hangen pinnasta, pakkasen paukkuessa ilmassa. Lähdimme kiertämään vuosien saatossa hyvinkin tutuksi tullutta reittiä parin kilometrin päässä sijaitsevan Taattisten järven ympäri. Etenimme pääosin rauhallisessa käynnissä, minun johtaessa letkaa hötkyilevän Nemerian kanssa. Katri ja Inka tulivat vanavedessä Emilian ja Laurin pitäessä ratsuineen jonon perää.

Tytöt alkoivat hihkua kuitenkin jo pienen hetken jälkeen vauhdikkaampaa menoa. Epäilin hieman Nemerian suhtautumista reippaampaan askellajiin, varsinkin kun toisessa kädessäni roikkui käsihevonen ja Emiliaan ja Pinksuun ripustetut kulkuset kilisivät varmasti naapuripitäjään asti. Nemerialla vaikutti olevan kuitenkin mukanaan aimo annos joulumieltä, sillä tamma käyttäytyi koko lenkin ajan hämmästyttävän mallikelpoisesti.

Maastoretken jälkeen paijasimme ja ruokimme vielä hevoset kaikessa rauhassa, kunnes oli aika siirtyä sisälle, ja kenties myöhemmin vielä pulkkamäkeen, joulunviettoon. Hyvää joulua!


2. maaliskuuta 2017 :: Kouluvalmennus, valmentajana narri

Melinan sievän pienen Inka-tamman ravi muistutti enemmänkin kipittämistä verryttelyssä, joten päätin ottaa puomit avuksi päivän kouluvalmennukseen. Tamman käynti oli nättiä, pitkäaskelista ja koko selän läpi kulkevaa, laukka taas mukavan eteenpäinpyrkivää ilman turhaa kiirettä. Ravikaan ei ollut sinällään huonoa, mutta hieman kiireistä ja lyhytaskelista. Lähtisimme siis työstämään sitä, että Inka ravaisi rauhassa eteenpäin askeltaan hieman enemmän venyttäen ja kroppaansa enemmän käyttäen. Kehotin Melinaa näin alkuun tekemään temmonmuutoksia ravin sisällä kun raahasin puomeja kentälle auttamaan tehtävässä.

Toiselle puolelle kenttää laitoin muutaman puomin pääty-ympyrälle vähän pidemmin välimatkoin niin, että Inkan pitäisi venyttää askeltaan päästäkseen kaikkien yli kolistelematta. Pitkälle sivulle laitoin vielä muutamia puomeja lisää, tällä kertaa niin, että välissä oli kaksi askelta – kuitenkin niin, että Inkan pitäisi jälleen hieman venyttää raviaan päästäkseen kaikkien yli. Askelten tavoitellut venymiset eivät olleet mitään mahdottomia määriä, sen verran, että tamma vähän alkaisi katsoa mihin jalkansa laittaisi.

Inkan varmajalkaisuus ja työmoraali tulivat kyllä ilmi heti, kun Melina pyysi sitä istunnallaan vähän rauhoittumaan. Se myös hoksasi nopeasti, mitä puomeilla haettiin. Suoralla ilman puomeja Melina ei alkuun saanut sitä kuin hieman hidastamaan, mutta kun tamma huomasi, että hupsista, pian kolisee, se alkoi oma-aloitteisesti venyttää askeltaan. Alkuun siihen meinasi yhdistyä myös kiirehtiminen, mutta kun Melina käytti vatsalihaksiaan, tiivisti istuntaansa ja muisti puolipidätteet tamma sai kokonaan jutun juonesta kiinni. Loppuvalmennuksesta aloin vähentää ja poistin puomit lopulta kokonaan. Silti ravi pysyi erinomaisena – rentona ja rauhallisena, mutta silti eteenpäinpyrkivänä ja reippaana.


VIRTUAALITALLI // VIRTUAALIHEVONEN
© Runoratsut 2014-2017

Ulkoasun kuvat © Kuvaaja ei halua nimeään esille & Fiktio
Taustakuvat © wulfcb & cocoparisienne